Maaseudun tulevaisuutta etsimässä

Eikö tulevaisuustyö kiinnosta?

Tulevaisuustyön vähäisyys maaseutua kehitettäessä on ihmetyttänyt minua suuresti. Emmekö maaseutua kehittäessämme todellakaan ole kiinnostuneita tulevaisuustyöstä osana sitä?

Jääkiekkoilija Wayne Gerzky totesi joskus, että pitää mennä sinne, minne kiekko tulee, ei sinne missä se on nyt. Siten emmekö ilman tulevaisuustyötä osana kehittämisprosessia päädy pyörimään sinne missä ”kiekko” on, ratkomaan tämän päivän tai eilisen ongelmia?

Ennakoinnissa ei ole kyse tulevaisuuden ennustamisesta

Eräs jo edesmennyt poliitikko on sanonut, että ”ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden”. Näinhän asia toki on, mutta ennakoinnissa ei ole onneksi kyse tulevaisuuden ennustamisesta, vaan otteen saamisesta tulevaan kehitykseen. Tulevaa ennakoidessamme emme pyri löytämään yksi yhteen olevaa kuvaa siitä, millaiselta maailma näyttää esimerkiksi kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Yleensä tulevaisuustyöskentelyssä rakennetaan muutama vaihtoehtoinen tulevaisuudenkuva. Usein niitä on kolme: toivottava tulevaisuudenkuva, ei-toivottava tulevaisuudenkuva sekä tulevaisuudenkuva, jonka nähdään toteutuvan, mikäli kehitys menee ”vanhaan malliin” ilman että siihen puututaan.

Kehittämistyössä looginen ajatus on luoda polku kehittämistoimenpiteistä, joiden avulla se toivottava tulevaisuudenkuva saadaan toteutumaan. Kyse on siten tavoitteellisesta, systemaattisesta työstä.

Mustia joutsenia työkalupakkiin

Tulevaisuus on siinä suhteessa haastava tarkasteltava, että se on asia, jota ei vielä ole olemassa. Miten siis saamme siitä otteen? Yleensä monia tulevaisuuden elementtejä on jo olemassa ympärillämme. Osa niistä on selkeästi tunnistettavia trendejä, kenties jopa ihan megatrendejä. Osa niistä on vasta heikkoja signaaleja, joten tarkat silmät ja korvat ovat tarpeen, jotta tunnistamme ne.

Sitten ovat vielä ne jokerit. ”Puskista” saattaa tulla yllättäviä, isoja asioita, jotka muuttavat maailmaa suuresti. Nassim Nicholas Taleb käyttää tällaisesta isosta, yllättävästä muutostekijästä nimitystä musta joutsen. Niiden tunnistaminen onkin perin vaikeaa, yllättävä muutostekijä kun on kyseessä.

Vaikka mustia joutsenia emme etukäteen tunnista, ja tuskin vielä siinä kohtaakaan, kun ne ilmestyvät, paljon pystymme kuitenkin kehittämään omaa työtämme maaseudun hyväksi, kun pyrimme tunnistamaan ja toiminnassamme huomioimaan tulevaa kehitystä. Sen avulla varmasti myöskin tavoitteen asettaminen kehittämistyölle, tällaisen maaseudun me haluamme toteuttaa, helpottuu. Joten eikö meidän olisi syytä ottaa ennakointi työkalupakkiimme maaseutua kehittäessämme?