Ryhmiin jaottelut, maaseudun kehittäminen ja muutoskestävyys – osa 3/3

Miten me–muut jaottelujen arvottavuutta ja kärjistymistä voitaisiin suitsia?

Sosiaalipsykologiassa on paljon pohdittu sitä, kuinka ryhmäpohjaisten erottelujen kielteisiä seurauksia, kuten oman sisäryhmän pönkittämistä ulkoryhmien kustannuksella, voitaisiin hillitä tai ehkäistä. Rajanveto terveen oman ryhmän vaalimisen ja epäterveen pönkittämisen välillä voi toisinaan olla käytännössä vaikeaa ja monitulkintaista, ja tietysti myös tilanne- ja tapauskohtaisesti arvioitavaa.

Ei ole aina helppoa osoittaa, missä tarkkaan ottaen menee reilun kilpailuhengen raja tai minkälaiset keinot ovat hyväksyttäviä omien intressien edistämisessä. Usein on kuitenkin helppo huomata, kun ryhmäpohjaisiin jaotteluihin alkaa sekoittua ongelmallista muiden ryhmien väheksymistä, ennakkoluuloista arviointia tai johdonmukaista vääristynyttä arvottamista, tai kun asetelmissa ollaan ajautumassa vaarallisille vesille. Tällaisissakaan tapauksissa ryhmäsuhteiden ja vastakkainasettelujen kärjistyminen ei onneksi ole mikään luonnonlaki. Sosiaalipsykologisessa tutkimuksessa on nimittäin osoitettu keinoja ja periaatteita, joilla ryhmäpohjaisten jaottelujen kärjistymistä voidaan suitsia tai jopa ehkäistä ennalta.

Vuorovaikutusmahdollisuuksia ja yhteisiä tavoitteita

Yleisellä tasolla ryhmienvälisiä ennakkoluuloja ja vastakkainasetteluja voidaan hillitä sillä, että ryhmillä on ylipäätään mahdollisuuksia ryhmärajat ylittäviin konkreettisiin kontakteihin ja vuorovaikutukseen toistensa kanssa, suhteellisen tasavertaisissa olosuhteissa. Jos ryhmillä on näin mahdollisuus tuoda omia näkemyksiään ja kokemuksiaan ymmärrettävästi esille sekä pyrkiä vastaavasti ymmärtämään toisen osapuolen näkökohtia, niin perusteettomille ennakkoluuloille ja väärinymmärryksille jää vähemmän tilaa. Ryhmienväliselle oppimiselle tilaa taas jää enemmän.

Astetta konkreettisemmalla tasolla ryhmäjaottelujen kärjistymistä voi tehokkaasti ehkäistä etsimällä ja tunnistamalla sellaisia tavoitteita tai toiminnallisia päämääriä, jotka ovat molempien ryhmien intresseissä ja jotka molemmat ryhmät voivat jakaa. Mikäli ryhmien tavoitteet siis ovat ristiriidassa keskenään jollakin osa-alueella, on syytä pyrkiä etsimään muita tavoitteita tai osa-alueita, joihin liittyen yhteisiä intressejä tai yhteistyön paikkoja voisi löytyä. Tätä kautta saattaa löytyä esimerkiksi ryhmiä yhdistäviä ylemmän tasoisia tavoitteita, joiden avulla voidaan päästä rakentamaan uudenlaisia neuvotteluasetelmia tai kompromisseja.

Vaihtoehtoisia identiteettejä

Toinen keino liittyy uusien tai vaihtoehtoisten ryhmäjakojen, -rajojen ja -identiteettien määrittämiseen. Ihmiset kuuluvat aina useisiin erilaisiin ryhmiin, ja joskus tästä avautuu mahdollisuuksia korostaa erottavien jakojen sijasta ryhmien jäsenille yhteisiä, toisiaan leikkaavia ryhmärajoja. Esimerkiksi syntyperäisen paikkakuntalaisuuden ja ulkopaikkakuntakuntalaisuuden sijaan korostetaan vaikkapa yhdistävää roolia kouluikäisten lasten vanhempina ja jaettua intressiä turvata koulupalvelujen säilyminen paikallisille lapsille; tai kilpailua ruokkineen kunta-identiteetin sijaan korostetaan esimerkiksi yhteistä ja laajempaa maakunta-identiteettiä.

Ajatus niin sanotusta kaksoisidentiteetistä on tässä yhteydessä varsin mielenkiintoinen. Alueellisiin jakoihin perustuvien ryhmäidentiteettien ei nimittäin tarvitse olla toisiaan poissulkevia, vaan ne voivat perustua myös sekä-että asetelmaan; esimerkiksi itsensä mieltäminen sekä maaseutulaiseksi että kaupunkilaiseksi voi olla tapa viitata kintaalla koko vastakkainasettelulle, kuten Laura Kolbe kirjassaan "Koti, katu ja kortteli" ehdottaa.

Myös Rantamäki-Lahtinen ja kumppanit analysoivat kaksoisidentiteetin ilmenemistä vuoden 2011 maaseutubarometriaineistossa ja huomasivat, että yli kolmannes vastaajista identifioikin itsensä sekä maalaiseksi että kaupunkilaiseksi. Näiden kaksioidentiteetin omaavien vastaajien mielikuvat maaseudusta eivät myöskään olleet yhtä jyrkän kielteisiä tai myönteisiä kuin niillä, jotka identifioivat itsensä joko maalaiseksi tai kaupunkilaiseksi.

Tarkemmalla analyysillä kuitenkin näytti siltä, että kaksoisidentiteetti ei ole niin vain kenen tahansa vapaasti valittavissa: kaupungissa asuvilla tämä oli selkeästi yleisempää, ja se oli yhteydessä konkreettiseen toimintaan – ja toimintamahdollisuuksiin – maaseudulla. Monella kaupunkilaisella on esimerkiksi loma-asunnon, metsäpalstan tai muun omaisuuden myötä toinen jalka maaseudulla, mutta yhtälö ei toimi yhtä helposti toisin päin. Yksinkertaistaen: maalla asuvan on vaikea mieltää itsensä myös kaupunkilaiseksi, jos jalansija kaupungissa puuttuu.

Kyky katsoa asioita monipuolisesti

Voisiko kaksoisidentiteetistä sitten olla malliksi me ja muut jaottelujen tasapainottamiselle? Ainakin se havainnollistaa osaltaan sitä, että ryhmäjaottelujen suitsimisen kannalta keskeistä on kyky katsoa asioita monipuolisesti, sekä meidän että niiden muiden näkökulmasta. Käytännössä kaksoisidentiteetin laajapohjaisempi edistäminen voi kuitenkin törmätä siihen, että se edellyttäisi myös konkreettista vuorovaikutusta osapuolten välillä – ja sitä kautta nimenomaan toiminnallisia mahdollisuuksia asettua toisen asemaan, katsoa asioita toisesta vinkkelistä. Tällaisten vuorovaikutusmahdollisuuksien promovoiminen voi siis käytännössä olla helpommin sanottu kuin tehty.

Yleisempää kantavuutta ja sovellettavuutta voi sen sijaan olla asetelmaan sisältyvällä näkökulman vaihtamisen periaatteella ja sen huomioimisella erilaisissa käytännön toimintatilanteissa. Kun ihmisillä on mahdollisuus peilata asioita vaihtelevasti erilaisista näkökulmista, esimerkiksi kuvitteellisen eläytymisen keinoin, myös ryhmäpohjaisten jaottelujen ja identiteettien soveltamisesta tulee joustavampaa.

Tämän periaatteen keskeisyys näkyy selvästi maaseutuyhteisöjen pyrkiessä kehittämään muutoskestävyyttään (resilienssiä) muutoshaasteiden edessä. Muutoshaasteet ja varsinkin niiden ratkaisuyritykset aktivoivat, ja toisinaan ravistelevat voimakkaasti, erilaisia sisä- ja ulkoryhmäryhmäjakoja. Tällaisessa asetelmassa linnoittautuminen tiukasti rajattuihin poteroihin lukitsee ja rajoittaa ratkaisuvaihtoehtoja ja niiden etsimisen mahdollisuuksia, kun taas kyky liikkua joustavasti erilaisten ryhmäjakojen ja perspektiivien välillä avaa vaihtoehtoja ja auttaa arvioimaan ratkaisumahdollisuuksia tarkemmin ja monipuolisemmin.

Blogikirjoitus on viimeinen sarjassa, jonka ensimmäinen osa on luettavissa täältä ja toinen täältä.

Kuva: @maaseutuverkosto, Heli Sorjonen.